|
Syksyn suuria kirkollisia juhlapäiviä oli Mikkelinpäivä, Mikonpäivä, toisin sanoen Pyhän arkkienkeli Mikaelin päivä, joka on 29. syyskuuta. Vuodesta 1772 lähtien sitä on vietetty ensimmäisenä tämän päivän jälkeisenä sunnuntaina. Arkkienkeli Mikaelin merkityksestä kertovat hänelle Suomessa omistetut kymmenen keskiaikaista kirkkoa. Hänen muistopäivänsä muodosti kesän ja syksyn tärkeän rajan. Mikkelinpäivään loppui sadonkorjuu. Viimeistään silloin piti ”nauriiden olla kuopassa, akkojen tuvassa”, mikä merkitsi, että naiset siirtyivät sisäpuuhiin. Lehmät eivät enää olleet laitumella, vaan seisoivat navetassa Mikkelin aatosta lähtien. Paimenille Mikkelinpäivä oli tärkeä, koska silloin he pääsivät kirkkoon oltuaan pitkän kesän paimenessa.
Itäinen tapa Mikkelinpäivän vietossa oli pässin uhraaminen. Pässi valittiin jo keväällä ja jätettiin kerimättä. Se teurastettiin ja syötiin mikonpäivänä. Länsi-Suomessa tapa oli harvinainen. Pohjanmaalla kylän nuoret keräsivät rahaa ja ostivat lampaan, Mikkelin-pässin, joka teurastettiin ja syötiin Mikkelinpäivän jälkeisenä maanantaina. Mikkelinpäivä oli palvelusväen vanha vuotuisjuhla. Sen jälkeen heillä oli vapaa viikko, jota mahdollisesti seurasi muutto uuteen palveluspaikkaan. Vuoden 1664 asetus määrää, että palvelusväen on saatava vapaata ”seitsemän yötä palvelusvuosien välillä, ei enempää”. Vasta vuonna 1816 tämä viikko siirrettiin Mikkelinpäivästä marraskuun ensimmäiseen ja silloin vapaa muuttui kaksiviikkoiseksi. Vähävaraiset ovat suosineet Mikkelinpäivää hääpäivänä. Vuoden muiden juhlapäivien tavoin Mikkelinpäiväänkin liitettiin erilaisia uskomuksia ja taikoja. Talonpoikaisyhteiskunnassa oli luonnollista ennustaa syyssäitä Mikkelinpäivän sään mukaan. Jos Mikkelinpäivänä oli kylmää, kevät tuli varhain. Omituinen uskomus oli vallalla Englannissa. Paholaisen uskottiin mikonpäivänä noituvan mustikat myrkyllisiksi. Jos joku kuoli kummaan mahavaivaan, oltiin varmoja, että hän oli syönyt noiduttuja mustikoita ja saanut myrkytyksen. (IS) |
||
Mökkiloki päivittyy 