Almanakka

 

 

Ukkosta, tuulta ja vesisadetta

  

   

 

Lounaasta se tuli, ja koiliseen se menee.

Saammekohan hiukan vettä myös Mikkeliin?

   

Sade ja salamatutka (meteo)

Salamatutka (Real-Time lightning)

  Edit. klo 18:43
Jyrinää kuului, mutta vettä satoi vain hyvin kevyesti noin 10min ja niukasti 2mm.
ja iltasella (n. klo 23) lisää noin 30min.

Edit klo 00:10

 

Eli vanha kunnon Suurajot alkaa!

 

Tai Neste Ralli, tai #norf, tai…

   

  

    

  

     

     

 

Neste Oil Rally Finland -sivustolle

     

 

Koko rallin ajan toimii tuttuun tapaan myös 

mielenkiintoinen ja viihdyttävä  RALLIRADIO

     

 Ralliradio seuraa torstaina 31.7. kello 7.45-9 Laajavuoren
testierikoiskoetta. 

Varsinainen kisalähetys alkaa torstaina kello 14 ja
päättyy sunnuntaina kello 15.30.
     
Ralliradion taajuudet ovat 99,3 MHz (Jyväskylä) ja 97,0 MHz (Pihtipudas). 

Netissä Ralliradio kuluu osoitteessa yle.fi/keskisuomi.(Linkki tuossa ylempänä)

   

   

Facebookissa: YLE Ralliradio

Twitterissä: @Ralliradio 

Instragramissa: #Ralliradio

 
Lauantaina sitten mukaan vauhtiin ja pölyyn!

Seuraa Neste Oil Rallia:



www.wrc.com – tulokset
www.nesteoilrallyfinland.fi
www.facebook.com/nesteoilrallyfinland
www.twitter.com/rallyfinland
www.instagram.com/rallyfinland
 
YouTube: http://bit.ly/1nFv04n

 

   

 

Jouni Nieminen on seurannut maailman parasta jääkiekkoliigaa tarkalla silmällä 36 kauden ajan.

Tässä blogissa käydään läpi NHL-kauden 2013-14 tapahtumia jääkiekon historiaa unohtamatta.

Täältä löydät blogin arkiston. 

   

 

Koko seuraava teksti on kopioitu HS:n sivulta

  

– – –

”Poikani pelasi kevätjoukkueessa kuusivuotiaana”, kertoi luistinkaupassa
tapaamani nuori jääkiekkoäiti viime viikolla. Hän oli ostamassa
upouusia luistimia nyt kahdeksanvuotiaalle pojalleen.

Red Deerin pikkukaupungissa pelanneen pikkupojan perhe matkusti
joukkueen mukana viikonloppuisin peleihin Calgaryyn, Edmontoniin ja
muualle.

Red Deer Rustlers-seuranimi tuo aina hymyn huulille, koska Sutterin
veljekset pelasivat sen nimisessä joukkueessa. Mutta tämä tarina on niin
kaukana Sutterin veljesten farmilta kuin voi päästä.

”Kevätjääkiekon kustannukset olivat yli kuusi tuhatta dollaria”, hän
jatkoi. Kustannukset johtuivat pääasiassa hotellimajoituksista.

En rohjennut kysyä, miksei sopivasti Edmontonin ja Calgaryn kaupunkien
välin puolimatkassa asunut perhe voinut ajaa tuota vähän runsaan tunnin
matkaa kotiinsa yöksi.

– – –

Oma poikani pelasi viime keväänä ensimmäistä kertaa kevätjoukkueessa. Se oli kallis kevät, mutta todella hauska.

Noin 900 dollarin maksua vastaan pelejä ja harjoituksia pidettiin
kahdesti joka viikonloppu aikaisin maaliskuussa loppuneen talvikauden
jälkeen aina kesäkuulle saakka.

Jokainen junnu sai seuran verryttelyasun, johon oli ommeltu oma nimi ja
pelipaidan numero hihoihin. Molemmat paidat ja sukat sai pitää kauden
jälkeen.

Kaikkein tärkeintä oli se, että joukkueellamme oli todella hauskaa.
Todella hyvät valmentajat pitivät homman positiivisena jokaisena
päivänä. Jokainen junnu oppi paljon.

Joistakin joukkuekavereista ja heidän vanhemmistaan tuli hyviä ystäviä.
Joukkue pelasi viimeisessä turnauksessaan paljon paremmin kuin
ensimmäisessään. Jokainen kehittyi.

Kaikki tilaisuudet pidettiin 5–15 minuutin ajomatkan päässä kotoa.

Kaksi Calgaryssä pidettyä kolmen päivän turnausta. Hotellimajoitukset
hienossa keskustahotellissa erikoishintaan. Noin kolmanneksella siitä,
mitä samaan paikkaan majoittuvat liikemiehet maksavat arkipäivinä.

Sama hotelli, jossa Flamesin vastustajiksi kaupunkiin saapuvat
NHL-joukkueet asuvat. Se piti tietenkin mainita tuntikausia käytävillä
minimailoillaan pelanneille junnuille.

Muistan poikavuosieni turnausmatkoilla nukkuneeni paikallisten koulujen
jumppasalien lattioilla. Meilläkin oli ainakin yhtä hauskaa kuin
Sheratonissa voi ikinä olla.

Calgaryssä piti tietenkin syödä, mutta minulla on tapana syödä
kotonakin. En siksi laske ruokakuluja. Bensoihin upposi 45 dollaria.

– – –

Joukkueellamme oli hauskaa Calgaryn kevätturnauksissa. Osa peleistä hävittiin ja jokunen voitettiinkin.

Turnauksissa pelasi 6–7-vuotiaitten
”eliittijoukkueita”. Joukkueita, jotka on kerätty isoilta alueilta ja
joitten toimintaan käytetään suhteellisesti isoja rahoja.

Useimmiten elittijoukkueen ja muuten vain hyvän joukkueen ero tällä
tasolla on yksi tai kaksi pelaajaa, jotka pystyvät luistelemaan kaukalon
läpi kiekon kanssa ja ampumaan kiekon yläkulmaan. Ei juuri muuta.

Vanhemmat käyttäytyivät peleissä kuin jonkinlaisessa kiihkouskovaisten
kokouksessa. Näin vanhempia ja valmentajia heitettävän ulos näitten
huonon käytöksen takia. Pikkupojat näkivät kaukalosta vanhempiensa ja
valmentajiensa kiroilevan järkyttävällä tavalla teini-ikäisille
erotuomareille.

Kaksi valmentajaa uhkaili toisiaan väkivallalla.

Yksi Calgaryn joukkue voitti pelinsä ylivoimaisesti. Yhden näkemäni ottelun lopussa peli oli 18–0.
Valmentajat lähettivät jäälle parhaat pelaajansa viimeisillä
minuuteilla tehdäkseen vielä lisää maaleja, muitten istuessa penkillä.

Maalien tullessa he onnittelivat toisiaan yläviitosilla ja juhlivat
ylivoimaisuuttaan. Vanhemmat katsomossa käyttäytyivät samalla tavalla.

En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Ennen oli tapana laittaa pakit
hyökkääjiksi ja hyökkääjät pakeiksi jos maaliero kasvoi yli kuuden.
Sovittiin, että laukaistiin kohti maalia vasta kolmen tai neljän syötön
jälkeen.

Urheiluhenki on kuollut pikkujunnujen jääkiekosta. Se on tapettu.

Kanadalaisessa A-junnukiekossa vastustajan nöyryyttäminen latomalla
kasapäin maaleja oli ennen estetty vanhalla keinolla. Tappeluilla.

– – –

Kuunnellessani jääkiekkoäidin kauhutarinoita jääkiekon kalleudesta keskusteluun osallistui toinenkin jääkiekkoäiti.

Tämä Edmontonin kaupungissa asuva mamma kertoi vaihtaneensa pienen
poikansa koulunkäyntipaikkaa jääkiekkoakatemiasta toiseen oltuaan
tyytymätön valmennuksen tasoon.

”Kaikki NHL-varatut pelaajat ovat käyneet jääkiekkokoulua ja saaneet
opetusta erityisleireillä”, sanoi tämä 9-vuotiaan maalivahdin äiti ihan
tosissaan.

Hän kuljettaa nyt poikaansa joka aamu lähes tunnin matkan kaupungin
laidalta toiselle, jotta tämä saa jo koulussa oikeaa valmennusta.

Kummatkin äidit olivat rekisteröimässä poikiaan useammille kesäleireille
ennen kauden alussa järjestettäviä huipputärkeitä try out-tilaisuuksia.

”Kevätjääkiekkojoukkueitten taso on vesittynyt viime vuosina”, valitti
vielä toinen. ”Kevätkiekko aloitettiin, jotta eliittipelaajilla olisi
joukkue, jossa tulla esille.”

Elittipelaajilla?

Luulin, että tässä oli puhe kuusi- tai seitsemänvuotiaista. Mutta en
sanonut mitään. Avioliittovuodet ovat opettaneet pitämään turpani kiinni
tietyissä tilanteissa.

Esille?

En muista nähneeni katsomoissa yhtään WHL-scouttia, paikallisista
NHL-kykyjenetsijöistä puhumattakaan. Tässä vaiheessa tunnen heistä osan
henkilökohtaisesti ja loput ulkonäön perusteella.

– – –

Luistinkaupan omistaja käveli paikalle takahuoneesta. Olin ilmoittanut
yli 26 vuotta jo tuntemalleni Kennylle etsiväni hyvää paria käytettyjä
luistimia pojalleni.

Tämän kaupan palvelukset ovat ilmeisen suosittuja jääkiekossa. Seinät
ovat täynnä NHL-pelaajien kuvia varustettuna nimmareilla ja kiitoksilla
juuri luistimille tehdyistä palveluksista. Kaupungissa käyvät
vierasjoukkueitten pelaajat tulevat tänne.

”Tässä on pari vähän käytettyjä Bauereita, jotka saattavat sopia Eikalle”, hän sanoi.

Kenny oli pari vuosikymmentä sitten yksi parhaista junnukiekkoilijoista,
jonka olen koskaan nähnyt. Hänen joukkueensa voitti Albertan
mestaruuden 14-vuotiaissa. Joukkue tuli 450 asukkaan kylästä. Siinä oli
vain 12 kenttäpelaajaa.

Tuppukylän joukkue siis niputti Edmontonin ja Calgaryn isojen kaupunkien klassisen kuuluisat seurat yksi toisensa jälkeen.

Myöhemmin Kenny otti Albertan junnuliigan pistepörssikuninkuuden pari
kertaa. Hän kävi WHL-leirillä, mutta ei pitänyt sitä sopivana paikkana
itselleen. Amerikkalaisten yliopistojen tarjoukset eivät kiinnostaneet.

Hän halusi jäädä kotiin. Junnuvuosina alkaneesta luistinkauppatyöstä tuli ammatti ja lopulta oma yritys.

”Kävitkö sinä koskaan kesäleireillä?” kysyin Kennyltä jäätyämme vähän
sivummalle jääkiekkoäideistä. ”Valmentaja piti yhden leirin joka syksy.
Pelasin aina baseballia ja muita lajeja kesät,” hän vastasi.

Toinen jääkiekkoäideistä oli kertonut minulle, ettei hän ikinä ostaisi
pojalleen käytettyjä luistimia. Pojan jalat voivat mennä huonoon kuntoon
jonkun toisen bakteereista.

En sanonut mitään.

”En ole koskaan kuullut mitään sellaista”, sanoi satoja käytettyjä
pareja joka kausi myynyt luistinkaupan omistaja tehdessäni lähtöä. ”Tuo
kuulostaa sellaiselta taistelulta, jota et voi koskaan voittaa.”

Luistimet sopivat hyvin ja ne laitettiin vielä uuniin pienen kävelyn ja
sovituksen välissä. 65 taalaa. Ensimmäinen menoerä kauden 2014–2015
jääkiekkokustannuksiin. Kaikki muut kamat on jo saatu käytettyinä
lahjoituksina sukulaisilta ja tutuilta. Vuoden päästä ne annetaan
jollekin toiselle.

Mainitsin, etten vanhan koulun miehenä pitänyt luistimissa olleista
armeijan maastovärisistä nauhoista. ”Ota siitä hyllystä pari valkoisia,”
sanoi Kenny lähtiäisiksi. ”84-tuumaiset.”

Tähän kauppaan palaan varmasti uudelleen.

– – –

Kotimatkalla kuuntelin urheiluradiosta entisen NHL-pakki Jason
Strudwickin ohjelmaa. Jasonin vieraina olivat kotikaupunkiinsa kesää
viettämään tulleet Spurgeonin veljekset, Minnesota Wildin puolustaja
Jared ja Itävallan Klagenfurtissa pelaava Tyler.

”Kävittekö te koskaan jääkiekkoakatemiaa tai taitoleireillä?”, kysyi
”Struds” veljeksiltä. ”Ei. Me pelasimme talomme kellarissa tai kävelimme
lähellä olleeseen ulkokaukaloon pelaamaan”, vastasi Jared.

Bobby Orr on sanonut, että lasten tarkoituksellinen kehittäminen
huippupelaajiksi on virhe. Heidän tulisi antaa kehittyä rakastamaansa
lajia pelaamalla. Voi olla, ettei romanttisiin #4:n aikoihin ja järven
jäälle ole enää paluuta.

Yksi hyvistä jääkiekkotarinoista Edmontonissa on se, miten  nykyiset
NHL-pelaajat Tyler Ennis ja Jared Spurgeon pudotettiin paikallisesta
B-junnujoukkueesta, koska valmentajan mielestä he olivat liian
pienikokoisia.

Onneksi paikkakunnalta löytyi muitakin seuroja, jotka ottivat taitavat pojat mielellään.

Myöhemmin Ennisin käydessä Buffalo Sabresin kanssa kaupungissa, joku
kysyi aamuharjoitusten jälkeen muistiko tämä tuon valmentajan nimeä.

”En muista. Mutta en ostanut hänelle lippua illan otteluun”, vastasi
yksi NHL:n pienikokoisimmista keskushyökkääjistä hymyillen viekkaasti.

– – –

”Mitä sinä aiot tehdä isona?” kysyin Kanadassa syntyneeltä pieneltä pojaltani pari vuotta sitten puolileikilläni.

”Eikka” oli juuri täyttämässä viisi vuotta.

Hän oli pelannut ensimmäisen kautensa oikeassa jääkiekkojoukkueessa.
Harjoituksia lauantai- ja sunnuntaiaamuina. Hallin kaukalo jaettuna
puoliksi. Suurin osa ajasta käytettiin perustaitojen, etenkin luistelun,
opetteluun.

Joskus aikaiset lähdöt ottivat koville. Vanhemmille siis. Poika lähti jokaiseen tilaisuuteen intoa uhkuen.

”Aion pelata Oilersissa”, tuli pikkuvesselin vastaus kuin
itsestäänselvyytenä. Lähes jokaisen pienen kanadalaispojan unelma on
kasvaa NHL-pelaajaksi.

Tuo kanadalainen unelma on puhdas, terve ja viaton. Siinä ei mielestäni
ole mitään vikaa. Jokainen pikkupoika pelaa ulkokaukalossa ja
pihapeleissä kuvitellen ratkaisevansa seitsemännen pelin Stanley Cupin
finaalissa.

”Mutta aion asun silti kotona”, jatkoi poika. ”Pidän huoneestani niin paljon.”

– – –

Kolmannella kaudella pojan jääkiekkoilu astui askeleen vakavampaan suuntaan.

Ensimmäistä kertaa kausi aloitettiin luistelutesteillä. Tiedän
vanhempien valmentaneen jälkikasvuaan (mukana on myös paljon tyttöjä
samoissa joukkueissa) tähän tilaisuuteen.

Yksi poikani joukkueessa edellisellä kaudella pelannut pikkumies oli
niin jännittynyt, ettei hän h-hetken tullessa uskaltanut mennä jäälle
ollenkaan. Häntä pelotti koko tilaisuus ja hän jäi jumiin.

Hölmistynyt isä ei saanut häntä kaukaloon ollenkaan. Mietin tämän nähtyäni, mitä pojalle oli testeistä kerrottu etukäteen.

Kanadassa pikkujunnut asetetaan järjestykseen nopeuden perusteella.
Valmentajat seuraavat luisteluharjoitteita sekuntikello kaulassa ja ajat
merkitään muistiin.

Kuulin Venäjän Jaroslavissa kuusivuotiaitten jääkiekkokoulun valitsevan
oppilaansa testaamalla poikien urheilullisuutta. Jääkiekkotaidot opitaan
myöhemmin. Sitten tsekataan vanhempien koko. Jos vanhemmat ovat pitkiä,
pojalla on parempi mahdollisuus päästä kouluun.

Kanadassa luistelunopeus määrää kaiken.

Valmensin omaa poikaani kertomalla tälle, että luistele vasta sitten
täydellä vauhdilla kun valmentaja viheltää pilliinsä ja huutaa ”Go!”.

Poika meni verryttelyyn ja otti heti jäälle päästyään spurtin niin kovaa
kuin pystyi kohti kaukalon päätyä. Hän menetti tasapainonsa, otti lipat
ja lensi mukkelismakkelis päin päätylaidoitusta.

Valmennusohjeeni siis eivät olleet menneet ihan perille..

Myöhemmin sain kuulla Eikan sijoittuneen luistelutesteissä yhdeksänneksi
noin 220 junnun joukosta. Hänet laitettiin joukkueeseen, joka aloitti
kokonaisessa kaukalossa pelaamisen joulun jälkeen.

Sen jälkeen kuvaan mukaan tulivat myös säännöt, kuten paitsiot, pitkät
kiekot, jäähyt ja oikein kirjaan merkittävät maali- ja syöttöpisteet.
Aloituksiakin ryhdyttiin järjestämään kuin oikeassa jääkiekossa.

– – –

Kanadassa junnut pelaavat sen alueen joukkueessa, jossa he virallisesti
asuvat. Kuulin kahden poikani ikäisen junnun vanhempien olleen niin
pettyneitä vesansa joukkuesijoitukseen luistelutestien jälkeen, että he
myivät talonsa ja muuttivat toiselle alueelle.

Siis he myivät arviolta 450–600 tuhannen
dollarin arvoisen kämppänsä, ostivat toisen ja muuttivat kaikki
tavaransa ja kirjansa sinne! Pienen, joulupukin olemassaoloa ehkä jo
hieman epäilevän poikansa jääkiekon takia.

Jotkut vanhemmat haluavat väkisin saada poikansa syntymävuottaan
vanhempien joukkueeseen. En tiedä ihan tarkalleen miksi. Jos olet
6-7-vuotias, haluat pelata koulukavereittesi kanssa, olen aina
kuvitellut.

Oman seurani johtokunnan kokouksiin änkesi viime kaudella aina yksi isä,
joka ei edes kuulunut koko johtokuntaan. Hänellä oli aina jotain asiaa.
Yksi asia oli se, että hänen oli saatava poikansa itseään vanhempien
joukkueeseen.

Poika ei mielestäni ollut mitenkään erityisen lahjakas
johntavares-tapaus. Pelaaminen vanhempien poikien kanssa oli isän
pakkomielle.

– – –

Suurin osa vanhemmista laittaa poikansa jääkiekkoon siksi, että he
haluavat tälle hyvän kokemuksen, urheiluharrastuksen, hauskanpitoa
ystävien kanssa ja niin edelleen.

Jääkiekko on hyvä paikka kuluttaa pikkupojan loputtomalta näyttävää energiaa oikealla tavalla.

Kanadassa junnujääkiekko on tärkeä osa maan kulttuuria. Kokemus, jota ei
voi jättää kokematta mielestäni. Kaikkine epäkohtineenkin.

En usko kulttuurin olevan kovin erilaista Suomessakaan.

Jääkiekko on kallis harrastus. On aina ollut, eri mittakaavasssa vain.
Helsingin Sanomissa oli huhtikuussa juttu, jonka otsikko oli: ”Lapsen
jääkiekkoharrastus voi kymmenessä vuodessa maksaa jopa 90 000 euroa.”

Junnujääkiekon kulttuuri on muuttunut jyrkästi noin viimeisten 10 vuoden
aikana. Homma on mielestäni mennyt liian pitkälle hullujen, poikiensa
kautta NHL-miljoonista haaveilevien vanhempien ansiosta.

Kanadalaisen kulttuurin hienoimmasta osasta on tullut kansallinen pakkomielle, josta maksetaan liian kovaa hintaa.

Jääkiekosta on tullut lähes liian tärkeä asia. Panokset ovat nousseet
todella korkeiksi ja kalleiksi. Vanhemmat tekevät mitä tahansa
jouduttuaan NHL-unelman pauloihin. Samalla junnujääkiekosta on tullut
ylemmän keskiluokan harrastus. Syvätaskuiset vanhemmat luulevat voivansa
rahalla ostaa jotain, mitä ei kuitenkaan voi ostaa.

Jääkiekkovanhemmat sijoittavat uskomattomia rahasummia taitoleireihin,
kevät-ja kesäpelaamiseen, ruokavalioeksperttehin, urheilupsykologeihin
ja henkilökohtaisiin kuntovalmentajiin todella nuoresta iästä alkaen.
Kalleille turnausmatkoille lähdetään pitkien matkojen päähän, vaikka
jostain Torontosta ja Edmontonista löytyisi varmasti vastusta ihan
kotiseudultakin.

Nykypäivän jääkiekkovanhemmat puhuvat ”investoimisesta” poikiensa
pelaamiseen. Lapseesi sijoittamasi rahat ja aika ovat aina
investointeja, mutta mielestäni ongelma voi olla se, minkälaista tuottoa
tälle investoinnille odotetaan.

En näe mitään pahaa urheilemisessa enkä edes vakavassa kilpaurheilussa,
mutta lapsen urheiluharrastaminen ei saa olla sijoitus, jolle odotetaan
materiaalista vastinetta.

En pidä edes jääkiekkoakatemioita välttämättä pahana asiana. Lähellä
kotiani toimii Mount Carmelin jääkiekkoakatemia, jossa lapset voivat
kolmannelta luokalta lähtien taitoharjoitella päivisin pari kertaa
viikossa hyvässä valmennuksessa.

Lukukausimaksut ovat vain vähän kovemmat kuin tavallisessa koulussa. Jos
tuollainen koulu olisi ollut olemassa omina poikavuosinani, olisin
todella mielelläni ollut sen oppilas.

Jos minulla on poika, joka palaa halusta päästä tuollaiseen kouluun, se on mitä oikein paikka hänelle.

Pidän vähemmän nyt Kanadaankin ilmestyneistä yksityiskouluista, joitten
jääkiekkovalmennuksesta juuri teini-ikäisiksi varttuneitten poikien
vanhemmat hyväntahtoisesti maksavat kymmeniä tuhansia dollareita per
vuosi.

Lapset lähetetään näihin laitoksiin tuhansien kilometrien päähän kodeistaan. En pidä järkevänä toimintana.

Olen tuntenut kiekkovanhempia ja näitten lapsia, joilla oli agentti jo
14-vuotiaana. Suurin osa näistä junnuista ei pelannut A-junnuja
pidemmälle.

Mitä ihmettä 14-vuotias tekee agentilla jos hänellä on vanhemmat?

NHL-unelman tavoittelun rinnalle on syntynyt uskomattoman suuri ja ilmeisesti juuri nyt todella kannattava teollisuus.

Suuri osa tästä teollisuudesta on syntynyt kysynnän ansiosta. Kaikkea ei
voida syyttää ahneuden piikkiin. Juuri uransa päättänyt entinen
NHL-pelaaja Ray Ferraro sai heti eräältä jääkiekkoisältä tarjouksen
opettaa pojalleen maalintekoa sadan taalan tuntikorvausta vastaan.

Ray kieltäytyi.

Torontossa vaikuttava erittäin suosittu Puolasta alunperin kotoisin
oleva luistelun opettaja Jari Byrski sai kerran yhdeltä jääkiekkoisältä
tarjouksen tehdä tämän pojasta NHL-pelaaja.

Tarjous oli kymmenen vuoden sopimus yhden miljoonan dollarin korvauksella.

Byrski kieltäytyi. Hän halusi opettaa useampia kuin vain yhtä pelaajaa.

– – –

The Hockey Newsin toimittaja Ken Campbell julkaisi puolitoista vuotta
sitten erittäin ansiokkaan kirjan nimeltään ”Selling The Dream”, jossa
käytiin läpi lukuisia tapauksia junnujääkiekon hullussa maailmassa.

Campbell kirjoitti tavanneensa jääkiekkoisän, joka sijoitti keskimäärin
tuhat dollaria viikossa poikansa erityisoppitunteihin jäällä ja
kuntoharjoittelussa, jotta tämä voisi valmistautua OHL-junnuliigan
varaustilaisuuteen.

Buffalo Sabresin entinen GM Darcy Degier oli ihmeissään haastatellessaan
ennen kesän 2004 varaustilaisuutta Wojtek Wolski-nimistä prospektia,
joka kertoi vanhempiensa maksaneen valmentajasta, jonka tehtävänä oli
opettaa pelkästään mailataitoja.

Steven Stamkosilla oli henkilökohtainen kuntovalmentaja 13-vuotiaasta lähtien.

Colorado Avalanchen Matt Duchenen vanhemmat Vince ja Christine Duchene
laskivat kirjaa varten, että heidän poikansa jääkiekkoharrastus oli
vuosien 1994 ja 2007 välillä maksanut $322,450 dollaria.

Summaan oli laskettu menetettyjen palkkojen osuus kaiken muun lisäksi.

Pieni Matt herätettiin aamuviideltä ja vietiin luisteluharjoituksiin
henkilökohtaisen valmentajan kanssa. Hänet tuotiin kouluun aloittamaan
päivä yhdeksältä.

Matt Duchenea vietiin kaupungista toiseen jääkiekkokamat päällä tämän
pelatessa välillä jopa kolmessa eri joukkueessa yhtä aikaa, jotta tämä
ehtisi seuraavaan peliinsä.

”Jos Visa-kortilla oli tilaa, laskut laitettiin sinne ja jatkettiin”,
sanoi Vince-isä. ”Siksi asuimme samassa pienessä talossammekin 18 vuoden
ajan, koska emme koskaan päässeet raha-asioissamme tasapainoon.”

Duchene on allekirjoittanut NHL-sopimuksia $46,900,000 edestä. Siihen
verrattuna hassun $322 tuhannen sijoitus näyttää erinomaiselta ja
kannattavalta!

Campbell kirjoittaa kirjassaan kahdeksanvuotiaitten pelistä, jossa
vieraillut entinen NHL-scoutti ihmetteli, miksi toisen junnujen
paidoissa luki näitten sukunimi ja toisen paidoissa ei lukenut mitään,
vaikka kaikki pelasivat samassa joukkueessa.

Hän sai kuulla vastaukseksi, että toiset vanhemmista olivat päättäneet
tilata nimikilvet vain omien kahdeksan vuotiaitten lastensa paitoihin,
jotta heidät huomattaisiin helpommin!

– – –

Amerikkalaisten jääkiekkoperheitten tarinat ovat ehkä kaikista hulluimpia.

Pittsburghistä kotoisin oleva Strangin pariskunta myi talonsa, otti
lopputilin työpaikoistaan ja muutti Kanadan Torontoon asuen siellä itse
tekemässään veneessä kolmen kauden ajan vain saadakseen ainoan poikansa,
12-vuotiaan Maxin junnukiekkoon.

Perhe asui noin 15 neliön asuintilan kokoisessa paatissaan, tyhjensi
vessanpönttönsä päivittäin, rikkoi talvella jäätä veneen kyljestä ja
käveli satamarakennukseen ottamaan suihkujaan vain pojan junnupelaamisen
vuoksi.

Myöhemmin poika sai kakkosvahdin paikan Pennsylvanian osavaltiossa
pelaavan alemman tason yliopiston jääkiekkojoukkueesta. Jos NHL-unelma
oli olemassa, se ei toteutunut.

Nyt opiskellessaan Toronton veneessä vanhempiensa kotikouluttama Max saa
enemmän stipendejä akateemisen lahjakkuutensa vuoksi kuin jääkiekon
ansiosta.

Uskomaton tarina. Elokuvaversion arvoinen.

Minnesota Wildin NHL-joukkueeseen pelipaikkaansa vakiinnuttamassa olevan Jason Zuckerin tarina on yksi hulluimmista.

Zuckerin perhe asui Las Vegasissa. Vanhemmat lennättelivät poikaansa
sieltä pelaamaan eri joukkueitten kanssa ympäri Yhdysvaltoja ja Kanadaa.

Jason lähti jo 10-vuotiaana Los Angelesiin viideksi päiväksi kerrallaan
pelatakseen jääkiekkoa. Lentokone Vegasista lähti joka torstai-ilta
kello seitsemän.

Los Angelesin lentokentällä valmentaja haki ja vei aina eri
joukkuekaverin perheen luo eri viikonlopuksi. Pelit perjantaisin ja
lauantaisin ja harjoitukset maanantaisin ja tiistaisin. Sitten
paluulento Vegasiin.

Kotona kahden päivän ajan opiskelua internetin välityksellä ja taas torstaina paluu länsirannikolle ja sama uudestaan.

14-vuotiaana Jason muutti Detroitiin asuakseen taas uuden perheen luona
ja pelatakseen jääkiekkoa. Kahta vuotta myöhemmin hänet kutsuttiin
Michiganin Ann Arbouriin Yhdysvaltojen kansallisen jääkiekko-ohjelman
joukkueeseen.

Kaksi kautta USNDTP:ssä ja jääkiekkostipendi Denverin yliopistoon.

– – –

Kesän 2009 NHL-varaustilaisuus oli tapahtuma, joka sai Ken Campbellin
suunnittelemaan kirjan kirjoittamista ja avasi tämän silmät. Tuo oli
Steven Stamkosin, Drew Doughtyn ja Zach Bogosianin varaustilaisuus.

Campbell huomasi tässä varaustilaisuudessa tulevaisuuden NHL-pelaajia
haastatellessaan olevansa tekemisissä täysikasvuisten miesten kanssa.

Puhumme usein siitä, ettei NHL Draftissä enää varata prospekteja,
tulevaisuuden mahdollisuuksia. Siellä varataan jo valmiita pelaajia.

Nämä nuoret pelaajat olivat valmiita pelaamaan NHL:ssä. He olivat valmistautuneet täysin ammattimaisesti jo vuosien ajan.

New Yorkin osavaltiossa, Messina-nimisessä kaupungissa asunut Bogosian
oli 15-vuotiaasta lähtien matkustanut autolla kahden ja puolen tunnin
matkan yhteen suuntaan harjoitellakseen kuntovalmentaja Lorne
Goldenbergin kanssa Ottawassa joka päivä.

Goldenberg tunnetaan monen NHL-pelaajan henkilökohtaisena
kuntovalmentajana. Hän sai kunniaa Gary Robertsin NHL-uran
pitkittämisestä. Hänen johdollaan harjoitteleminen on kallista.

Bogosianin kesäpäivät alkoivat aamukuudelta. Kotiin hän palasi iltapäivällä noin kolmen aikaan.

Bogosian pelasi kaksi vuotta ennen varauskesäänsä Kanadan puolella OHL:n
Peterborough Petesissä. Sitä ennen hän oli käynyt kahden vuoden ajan
yksityiskoulua Cushing Academy-nimisessä oppilaitoksessa Massachussetsin
osavaltiossa.

Vanhemmat maksavat noin 50 tuhatta dollaria vuodessa yhdestä kaudesta tuossa oppilaitoksessa.

Zach Bogosian pelasi myös viisi kautta kesäkiekkoa ennen
NHL-varauskesäänsä. Kolme niistä Ottawassa ja kaksi Montrealissa. Tämä
kaikki siis Yhdysvaltojen puolella asuvalta junnulta.

Campbell keskusteli jääkiekkoharrastuksen kalleudesta myös Patrick Kanen
vanhempien kanssa. Heidän mukaansa pojan pelaaminen maksoi loppujen
lopuksi noin 250 tuhatta dollaria.

Kaneen sijoitettuja rahoja voidaan yhdellä tavalla ajateltuna pitää
hyvänä sijoituksena. Hän teki juuri 84 miljoonan dollarin sopimuksen
Chicago Blackhawksin kanssa.

On vain mietittävä, mitä tapahtui kaikille niille junnuille ja heidän vanhemmilleen, jotka eivät pelaa nykyisin NHL:ssä.

Ovatko he onnellisia ja tyytyväisiä ratkaisuihinsa?

– – –

Edmontonissa heinäkuun alussa aina pelattavaan alle 10-vuotiaitten
Brick-turnaukseen saapuu joukkueita kaikkialta Pohjois-Amerikasta.

Tämä on eliittikesäkiekon korkein mahdollinen taso. Supereliitti.

Samanlaisia supereliittijoukkueita saapuu kaupunkiin Torontosta,
Montrealista, Winnipegistä, Vancouverista, Bostonista, Detroitista, Los
Angelesista ja vaikka mistä.

Turnauksessa on nähty vuosien varrella yhdeksänvuotiaat Jonathan Toews,
Dion Phaneuf, Dustin Byfuglien, Patrick Kane, Brendan Gallagher, Max
Pacioretty, Steven Stamkos, Brent Seabrook, Jay Bouwmeester, Jordan
Eberle, Brandon Dubinsky, Michael Del Zotto, Ryan Nugent-Hopkins, Dany
Heatley, Andrew Ladd, Cam Fowler, David Booth, Alex Pietrangelo, Emerson
Etem, Cody Eakin, Dougie Hamilton, Jaden Schwartz, Ryan Murphy, Drew
Miller, Logan Couture, Tyler Seguin, Matthew Carle ja Kyle Turris
esimerkiksi.

Kaikki tuttuja nimiä NHL:n seuraajille.

Albertan joukkueessa pelaaminen maksaa käsittääkseni noin seitsemän
tuhatta dollaria. Vanhemmat ajavat poikiaan harjoituksiin, peleihin ja
turnauksiin monen tunnin ajomatkan päästä ja maksavat maksut
mukisematta.

Tunnen vanhemmat, jotka eivät halunneet maksaa näin paljoa poikansa
pelaamisesta joukkueessa, vaikka siihen olisi ollutkin varaa. He pitivät
sitä liian kalliina eikä pikkupoikien kesäpelaaminen Stanley
Cup-finaalien jo päätyttyä ollut heidän mielestään järkevä idea.

– – –

Ken Campbellin erinomaisessa kirjassa mainitaan pari toisenlaistakin
tarinaa, jotka palauttavat uskoa vanhanaikaisiin urheilutarinoihin.

Nyt Sveitsissä pelaava, pari vuotta Helsingissäkin erittäin hyvin
viihtynyt Glen Metropolit vietti lapsuutensa Toronton pahamaineisessa
Regent Park-slummissa.

Metropolit pelasi vuokramurjujen keskelle rakennetussa ulkojääkaukalossa
aina kun siihen tuli tilaisuus. Hän opetteli mailataitonsa pihapeleissä
ja pelasi lopulta yli 400 NHL-ottelua.

Ei taitoleirejä, ei akatemioita, ei henkilökohtaista valmennusta isoa
maksua vastaan. Biologista isäänsä hän näki harvoin ja kasvatti-isäänsä
vankilareissujen välissä.

Glen Metropolitin tarina Kanadan pahimmasta slummista saattaa olla
epätodennäköisin NHL-tarina, jonka koskaan saamme kuulla. Metropolit
pääsi ohjattuun valmennukseen ensimmäistä kertaa elämässään vasta
14-vuotiaana. Siis valmentajan johtamiin harjoituksiin ja peleihin.

Paremmalla puolella Torontoa vain vuotta vanhempi Eric Lindros sai jo
henkilökohtaista valmennusta samoina aikoina kuten hyvin toimeentulevien
vanhempien junnut tekevät tänään. Silti Metropolit loi itse tiensä
maailman kovimpaan jääkiekkoliigaan.

Velipoika Troy jätti Regent Parkin toisella tavalla, käsiraudoissa. Hän
istuu yhä vankilassa lisätuomiota puukotettuaan toisen vangin
kuoliaaksi.

John Madden kasvoi samanlaisessa slummissa toisella puolella Torontoa kuin Metropolit.

St.Louis Bluesin luunkova pakki Barrett Jackman kasvoi Brittiläisen
Kolumbian vuoristossa pienessä Fruitvalen kylässä yksinhuoltajaäitinsä
MaryJanen kanssa.

Äiti uskoo poikansa nauttineen pelaamisesta ehkä juuri siksi, ettei
tällä ollut painostavaa isää viemässä pelaamisen iloa huolenaan.

Turnausmatkoilla MaryJanella oli tapana rahan puutteessa nukkua
parkkipaikalla autossaan. Poika nukkui jonkin muun perheen kanssa
hotellihuoneessa.

Carey Price kasvoi kaukana sivilisaatiosta Brittiläisen Kolumbian
pohjoisessa sijaitsevan Anahim-järven intiaanireservaatissa. Anahim Lake
sijaitsee suomeksi sanottuna hornan tuutissa.

Hänen äitinsä Lynda on pienen Ulkatcho-heimon päällikkö. Isä Jerry –
entinen Philadelphia Flyersin farmimaalivahti – osti, siis osti, pienen
lentokoneen lennättääkseen poikansa harjoituksiin ja peleihin noin 320
kilometrin päässä sijaitsevaan Williams Lake-nimiseen pikkukaupunkiin.

Jääkiekkovanhemmat tekevät mitä tahansa auttaakseen poikiensa unelman toteutumista.

– – –

Todennäköisyys kasvattaa NHL-pelaaja on pienempi kuin päävoiton nappaaminen lotossa.

Selling the Dream-kirjan toisen kirjoittajan Jim Parcelsin tekemän
tutkimuksen mukaan Kanadan Ontariossa vuosittain jääkiekkoon
ilmoittautuneitten poikien joukosta noin 0,1 prosenttia pelaa joskus
yhden ottelun NHL:ssä.

Todennäköisyys on siis noin yksi tuhannesta.

Kanadalaisen Lotto Max-loton voittamisen todennäköisyys on noin yksi
13,5 miljoonasta. Jos ostat lottokuponkeja sadalla tuhannella dollarilla
– eli summalla, jonka voi helposti sijoittaa lapsen junnujääkiekkoon –
todennäköisyytesi saada lottovoitto nousee noin yhteen kolmesta sadasta.

Puhutaan siis yhden NHL-ottelun pelaamisen todennäköisyydestä.
Kunnollisen uran luomisen todennäköisyys on vielä paljon pienempi.

Kuinka monen jääkiekkoilevan junnun perhe sijoittaa satoja tuhansia
lapsensa harrastukseen. Saman rahan, ajan ja vaivan kuin vaikkapa
Patrick Kanen vanhemmat sijoittivat sillä erolla, että pojan
jääkiekkoura päättyy junnuihin.

Kun vanhemmat alkavat odottaa ”sijoitukselleen” tuottoa, ollaan
vaarallisilla teillä. Kun he ajattelevat, että kaikelle rahalle,
turnauksiin ajamiselle, hotellihuoneitten maksulle, varusteille ja
ajalle on saatava jonkinlainen korvaus, mennään metsään.

Sanotaan, että kaiken tällaisen ajattelun takaa löytyy ruotsalaisen
psykologi Anders Ericssonin teoria 10 tuhannesta harjoitustunnista
kymmenen vuoden ajan.

Ericssonin tutkimus koski muusikkoja, viulunsoittajia. Siinä ei juuri
otettu huomioon luonnonlahjakkuuksia. Eikä tietenkään jääkiekossa
mukaantulevien uran katkeamiseen johtavien loukkaantumisten
mahdollisuutta.

Samalla en haluaisi ikinä ottaa pieniltä pojilta pois heidän unelmiaan.

– – –

Jääkiekko ei tietenkään ole ainoa urheilulaji tai elämänala eivätkä
Kanada, USA tai Suomi ainoita maita, joissa lapsien puolesta tehdään
kyseenalaisia ratkaisuja huipputason tavoittelussa.

Jokainen meistä on nähnyt ihan tarpeeksi babyeinsteineja ja babymozartteja ja heidän hulluja vanhempiaan.

”Oletko koskaan tavannut taitoluisteluäitejä?”, kysyi eräs
NHL-toimittaja asiasta keskustellessamme. ”Heihin verrattuna
jääkiekkovanhemmat ovat YK:n rauhanturvaajia.”

Tästä tuli mieleeni tiistai-iltapäivät, joina olen vienyt pienen tyttäreni tämän tanssiharrastukseen.

Suurin osa tyttäriään tanssistudiolle jättiläismäisillä Amerikan
armeijan kalustoa muistuttavilla maastureillaan kuljettavista äideistä
ei ole koskaan edes morjestanut vielä. En tiedä, johtuuko tämä jostain
kilpailutilanteesta, mitä en itse edes huomaa, vai mistä.

– – –

On selvää, että jos tavoitteena on maailman huipputaso missä
urheilulajissa tahansa, sinne ei päästä leikkimielisellä pelailulla
kavereitten kanssa.

On kohtuullista olettaa, että huipputason tavoitteleminen on aina kallista. Eikä hintaa lasketa pelkästään rahassa.

Kiinalaiset lähettävät urheilullisesti lahjakkaat lapsensa valtion
ylläpitämiin kouluihin, joissa he asuvat erillään perheistään kunnes
olympiataso on saavutettu.

Lontoon olympialaisissa kolmannen kultamitalinsa uimahypyissä voittanut
26-vuotias Wu Minxia sai vasta kisojen jälkeen kuulla isoäitinsä
kuolleen vuotta aikaisemmin. Samalla hän sai ensi kertaa kuulla oman
äitinsä syöpäsairaudesta.

Naisten 200 metrin uinnin kultamitalin maailmanennätysajalla ottanut Ye
Shiwen vietiin eliittikouluun valmentajan huomattua, että tytöllä oli
epätavallisen suuret kädet ja jalat.

”Joskus tunsin menettäneeni tyttäreni tämän äitinä”, sanoi Shiwenin äiti Shanghai Morning Postille.

Ei ole pakko edes lähteä Kiinaan etsimään huippu-urheiluun
valmistautumisen hulluuksia. Voidaan myös pysyä Amerikassa ja muistella
Nick Bollettierin tennisakatemiaa Floridassa. Andre Agassi kutsui siellä
asumista ”vankileiriksi”.

Agassi kuvasi kirjassaan maailmankuulua akatemiaa paikaksi, jossa ruoka
oli huonoa ja elämä oli pelkkää työtä ja nukkumista, ihan kuin
vankilassa.

”Jatkuva menestyspaine, hirvittävän raaka kilpailu ja täydellinen
vanhempien puute teki meistä eläimiä, viidakon lait vallitsivat,”
kirjoitti Agassi.

Onko jääkiekon hulluus sittenkään niin hullua jos sitä verrataan lähes mihin tahansa muuhun lajiin huipputasolla?

– – –

Pienen poikani ilmoitus asumisesta kotona omassa huoneessa vielä NHL-pelaajanakin nauratti.

”Jos sinä pelaat Oilersissa, isä muuttaa sinun luoksesi”, sanoin pojalleni hymyssä suin. En usko hänen ymmärtäneen vitsiä.

Olen aina yrittänyt muistaa sanoa pojalle, että paras aika jääkiekossa
on juuri nyt. Tänään, tässä joukkueessa, tässä pelissä tai turnauksessa.

Ei tarvitse toteuttaa unelmaansa pelata NHL:ssä nauttiakseen
jääkiekosta. Rehellisesti uskon juuri kiekkoilevilla pikkupojilla olevan
kaikkein hauskinta nyt.

Jääkiekkounelmaa voi elää ja siitä voi nauttia niin monella tavalla.

– – –

Vielä yksi tarina. Viimeistellessäni tätä kirjoitusta kuumana heinäkuun
päivänä seitsemänvuotias poikani ammuskelee tennispalloja takapihalla
vanhalla jääkiekkomailallaan.

Muutama viikko sitten Kanadan kansallispäivänä satuin illallispöytään
vielä yhden jääkiekkoa pelaavan pikkupojan vanhempien kanssa.

”Olen vienyt poikaani luistelukursseille, mutta hän ei osaa vielä pelata
mailan kanssa,” sanoi kahdeksanvuotiaan pojan isä. Tämäkin isä ilmoitti
saaneensa pojalleen paikan alaikäisenä vuotta vanhempien joukkueesta.

”Viime talvena laitoin hänet ampumaan kiekkoja takapihalla joka ilta kahden tunnin ajan.”

”Laitoin?”

En taaskaan sanonut mitään. Takapihalla pelaamisen pitäisi lähteä mielestäni lapsen omasta aloitteesta ja halusta.

Taidan lähteä tästä takapihalle pelaamaan poikani kanssa ja katsomaan, ettei hän riko ikkunoita.

Se ei olisi ensimmäinen kerta.

– – –

Täällä Jouni Nieminen, Edmonton.
Twitter: @OnsideWithJouni

Lähde: Ken Campbellin ja Jim Parcellsin kirja ”Selling The Dream; How
Hockey Parents and Their Kids Are Paying the Price for Our National
Obsession.”

 

**********************************************

 

Kannustaminen, kuuntelu, ohjaaminen, tsemppaaminen, leikinomaisuus, hauskuus, keksiminen, oivallus, kaverit, ilo, oppiminen, onnistuminen oma mielipide, lapsi, aikuinen,  ….

 

 

Taas yksi todiste lisää

    

 

Onnettomuus tapahtui iltayhdentoista jälkeen Muhoksen Hakkaraisentiellä
sijaitsevassa yksikerroksisessa piharakennuksessa. Sisällä rakennuksessa
ollut nainen sytytti tupakan, jolloin tapahtui voimakas räjähdys. (IS)

 

 

Vihdoin löytyi!

    

Kävimme Lahdessa pienillä kodintarvikeostoksilla, ihan sen vuoksi kun täältä Mikkelistä ei hakemiamme tarvikkeita löytynyt. Annan pienen vinkin ostoksesta: Yleensä valkoinen, tällä kertaa se (tai oikeastaan ”ne”, koska ostimme niitä kaksi) on harmaa ja ei pauku, vaan sulkeutuu hitaasti. Sirkka kyllä tietää. Lahdesta sellaiset sitten löytyi. Ylä- ja alakerta saivat omansa.

        

   

Kävimme Lahdessa myös kokeilemassa tuuria Budget Sportissa, koska yli 20-vuotiaat sisäpelikenkäni ”räjähtivät” keväällä, eikä niitä enää voinut korjata. Nyyh! Eli tarvitsisin nopeasti uudet. Näitäkin on tullut etsittyä jo monesta paikasta (hki, tre & mli). Sopivaa kokoa ei vaan ole ollut, liian kapealestisiä tai kenkien hinnat ovat olleet ihan älyttömiä. Lahdesta sitten löytyi sopivan leveät ja oikeankokoiset, ja vieläpä kohtuuhintaiset. Kaupat tuli. Hyvä juttu tuo Lahti.

 

 

Ei lämmin luita riko…

 

 

 

 

Rentoa meininkiä Visulahdessa

 

 

Länsi-Savon juttu Suomen Volkkariyhdistyksen päätapahtumasta.

    

 Mattapunaista Golfia on hieman madallettu.

   

 Ajatonta

    

 Komeasti tuunattu Klaimppari

     

 Retkiyhdistelmä

    

 Ruohonleikkuriprojekti

    

 Riemukupla

    

 Aluekuva

   

 Kuplia mökkiparkissa

   

 Ruostekupla

   

 

Mikkeliä ja Savoa

   

   
Maatalousnäyttely Mikkelissä 1959

 
  

Mikkelin kauppiaiden asiakasjuhlia 1962

  

    
Vilinää Mikkelin torilla 1965

  

 

Postiautojen kyydissä Savossa ja Karjalassa 1966

 

  

  

      

Mikkelin vanhaa keskustaa 1967

    

  

 
  

Minne Marski Mikkelissä 1967?

   

      

Ja ”jo” vuonna 2003 Marski lopulta siirrettiin oikealle paikalleen, torille.!

    

      

Mikkelin panttivankidaamaa 1986

  

  

Tästä tapahtumasta alkoi taas yksi toisenlainen tarina. Se jatkuu vieläkin.

 

 
YLE / Elävä Arkisto

   

Kesän kaikenlaista satoa

  

 Huvittaa, puu on aivan täysi ja olemme joutuneet karsimaan runsaasti (heittelemään pienimpiä omppuja pois) satoa ja keventämään oksapainoa.

    

 Punertaa latvat pihlajan, kuin… Höpsis!

 

 Punakylkirastaan piipittelevä poikanen oli vielä pikkuisen orpona pensaikossa.

  

Eikä sitten keksinyt muuta, kuin huudella mutsia apuun.

 

 

Mitä Jaska duunaa?

 

   

Heittääkö Jaakko kylmän kiven?

 

Jaakon 25. heinäkuuta heittämä kylmä kivi on yksi vanhoista
yhä tunnetuista ja vuosittain toistetuista ilmastollisista
”totuuksista”. Jaakon nimipäivä on nykyisin ajankohtana, jolloin ilman
jäähtyminen alkaa näkyä pitkän ajan tilastoissa. Sen jälkeen siirrytään
syyskesään. Pintavesien lämpötilan lasku alkaa kuitenkin vasta elokuun
alkupäivinä.

   

Jaakon päivä on ollut almanakassa heinäkuun 25. päivänä jo
vuosisatojen ajan. Miehekäs Jaakko – apostoli Jaakob Sebedeuksen poika –
päättää naisten viikon. ”Hän heittää kylmän kiven veteen ja lopettaa
kansanomaisen uimakauden, hän naulaa tuohen kiinni ja houkuttelee lapset
papumaahan, hänen päivästään alkaa kaura kasvaa, hän sokaisee paarmat
ja panee ne pussiin, jne.” kertoo Kustaa Vilkuna Vuotuisessa
ajantiedossaan.

   

Myös Virossa Jaakon päivän kylmän kiven heitto
tunnetaan samankaltaisena perinteenä kuin meillä: ”Jakobipäävast on külm
kibi jões, must mees põesas, raudnael heinas” eli Jaakonpäivän jälkeen
on kylmä kivi joessa, musta mies pusikossa ja rautanaula heinikossa.
Rautanaula heinikossa tarkoittanee sitä, että katkaistu heinä tuntuu
jalkapohjissa terävältä kuin rautanaulat. Vielä 1950 ja -60 luvuilla
leikittiin hippaa nimeltä ”musta mies”, jolla ei tarkoitettu etnisesti
mustaa. Ehkä ”musta” tarkoittaa pensaiden kuihtumista kesäkuumalla. Itse
Raamatussakin tunnetaan profeetta Jaakob ja kuinka hän laittoi tyynyksi
kylmiä kiviä. (FMI)

 

Ympäristö.fi – Vesistöjen pintavesien lämpötila

 

  

Älä heitä!

 

 

M O I,  H E I  ja  T E R V E!

 

  

Iltasanomilta oikeastaan aika hyvä idea jurottaville suomalaisille.

Yksinkertaisia käytöstapoja on hyvä nostaa pinnalle.

 

  

Esimerkkejä meillä on useilta esim. retkipoluilta, jolloin keskellä korpea vastaantulevat eivät tervehdi, vaan tuijottavat kohti lenkkareitaan, ja suihkivat ohitse. Samalla kadulla asuvissa on joitain puusilmiä, tai vaan huonomuistisia. En tietenkää tarkoita tervehtimisellä mitään jahtaamista tai ylitungettelevaa käytöstä (Hei, etkö sä nähnyt, kun mä tervehdin..), vaan ihan normimoikkauksia ja kädenheilautuksia jne.

  

Ulkomailla tervehtiminen on yleensä huomattavan luontevampaa ja siellä morjestellaan hyväntuulisesti ihan joka paikassa; poluilla, hotelleissa, kaupoissa yms, yms.

 

 Eli EU:n muassa, voimme mm. eurooppalaistua enemmän ja vieläpä yksinkertaisesti, tervehtien.
  

Olemme mukana!

 

Talkoot myös Twitterissä

 

 

Yleensä ”Hei” tai ”Hi” (hai) sopii moneen maahan, mutta 

”miten sanoa hei eri kielillä” kertoo varmuuden vuoksi tarkemmin

 

 

Loistava ajoitus!

  

 Sadetutkan kuva klo 23:00

   

Helteisen päivän (+30*C) jälkeen pohjoisesta saapui Mikkelin päälle kevyt sadealue tuulineen! Olipa mukavaa avata talon kaikki ikkunat ja nauttia sateen tuomasta tuulesta ja tuntea raskaan helteisen kuuman ilman ”virtaavan” talon läpi toisesta ikkunasta ulkoilmaan.

  

Yläkerrassa enää 23*C!

 

 

 

 

Inkkarikesä jatkuu

 

 

  

 

 

Ässälleni!

 

Onks tää tuttu?

 

  

   

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin

        

      

”Mikkelin kesäteatterissa Naisvuorella nähdään kesällä 2014
Agapetuksen (Yrjö Soini) menestysromaanin pohjalta dramatisoitu näytelmä
Aatamin puvussa ja vähän Eevankin.

      
Asemapäällikkö Viirimäki palaa lomaltaan saaresta, mutta
laiva-aikataulut ovat muuttuneet. Myöhästymistä pelkäävä helposti
hermostuva Viirimäki yrittää löytää ratkaisua ehtiäkseen töihin. Hän saa
kiinnitettyä kahden veneilemässä olevan nuoren miehen, proviisori Aarne
Himasen ja luutnantti Paavo Kehkosen huomion ja pakottaa heidät viemään
asemapäällikön maihin. Kesken veden ylittämistä veneen moottori
yllättäen pysähtyy. Moottorin kynttilän kadottaminen on lähtölaukaus
tuleville kommelluksille ja väärinkäsityksille. Asemapäällikkö ei ole
koskaan ennen myöhästynyt työpaikaltaan, mutta nyt se on lähellä.”

        

  En minä noita esittelyjä ennen lippuostoksia kyllä yhtään opiskellut tai lukenut.

          

 Katsojia oli ahtautunut helleillaksi (+26*C) paikalle melkein täysi ”tupa”.

          

Ltn Paavo Kekkonen ”Hoolla”, Proviisori Aarne Himanen venhossa.

Asemapäällikkö Viirimäki liftailee ja Nti ”mikälie” keimailee, aivan näytelmän alussa.

       

On yhtäkuin:

     

-kele! Jostain syystä minua ei kiinnosta, eikä ole koskaan kiinnostanut, ollenkaan mennä katsomaan alastomia näyttelijöitä, ja vieläpä maksaa siitä! Varsinkaan miehiä. Eikä tämä esitys mennyt kuin muutaman hassun minuutin, niin jo oli äijät munasillaan ja perse paljaana pomppimassa näyttämöllä. Oi, kuinka helvetin hauskaa. No, joo. Jos se koomailu olis kestänyt vain sen hetken, mutta eihän se nyt siihen sitten päättynyt. Toinen halppisjuttu on saada katsojat naurahtelemaan, kun kiroillaan oikein sopivasti; ”No, mikäs helvetin otus sinä olet?” tms. Ja viimeisenä suomalaisille kovin tärkeä ja hauska asia on ryyppääminen, kännissä oleminen ja kännipuhuminen. Hik! Oli näytelmässä muutama oikeasti hauska kohtakin.

 

Onnistuinko kiroilullani hauskuttamaan lukijoita? Ehkä en, sillä en ole oikeasti juurikaan kiukkuinen, vaan vain vähän pettynyt melkoisen kevyeen Ohjaaja Mikko Kivisen näytelmäohjaamisen tasoon. Tai sitten en vaan ole ns. teatterimies.

  
Asemapäällikkö Viirimäki ja poliisi (Teemu Aromaa) 
oli näytelmän ehdottomsti paras näyttelijä.

   

Menen kyllä seuraavaksi katsomaan syksyllä Mielensäpahoittajan,
koska tästä, niin mieleni pahoitin.

    

 Muutaman oluen ja parin kossupullon jälkeen noidiun par err kertoo ja tilasinkiin lippuloeta heti seuraaviin teatteriesityksiin, heti matrrakuukdi! Eikun marraskuuksi.
  
  
01.11. Mielensäpahoittaja
ja
15.11. Kiviä taskussa

   

 

Lukemaan, vai lainaamaan?

    

 E-hei. 

   

Katselemaan Maailmanperintökohteiden valokuvanäyttelyä Kiinasta ja Suomesta.

Näyttely löytyy pääkirjastosta Mikkeli-salista 30.6.-31.7.

       

     Näyttelyssä on useita kymmeniä upeita kuvia kiinalaisista tunnetuista rakennuksista ja luonnonihmeistä. Terrakottaa yms. 

         

Suomesta oli muutamia kuvia mm. Raumalta ja Struven ketjun kiintopisteistä

         

 Huanglongin historiallinen maisemapuisto

 

 

 

 

Eka kertaa itse talossa!

 

  

    

Urpolan luontokeskus

    

 Näyttelyhuoneessa oli Jukka Kytömäen valokuvanäyttely ja lähiluontoa.
Lisäksi talossa oli ainakin kaksi tilaa sisustettu lasten ikiomille jutuille.

    

Oli ihan oikeassa!

Avattiin taas yleisölle.

 

Päämajamuseo

   

Tuomiokirkko ylhäällä keskellä.

Urheilupuisto ylhäällä vasemmalla

Päämajamuseo ylhäällä oikealla.

 Etualalla vasemmalla tori ja oikealla nykyinen Stella-kauppakeskus.

   

Keskuskoulu/Päämajakoulu

 

 Pienoismallitalon oikea reuna.

    

 Mannerheimin työhuone.

  

     

Sodasta rauhaan siirtyminen oli kivulias prosessi, sillä ei tiedetty mitä edessä
on. Saadaanko aikaiseksi rauha? Millä ehdoilla rauha saavutettaisiin?
Uhkaako Suomea miehitys? Mitä tapahtuu sotaan osallistuneille? Vuotta
1944 leimasi suuri epävarmuus. Kuitenkin arkielämä sujui, vaikka vaikeat
asiat seurasivat toisiaan. Tätä arjen kohtaamista Päämajamuseon
avautuva erikoisnäyttely ”Sodasta rauhaan 1944-1945” valottaa.

   

    Kaksi kerrosta, monta huonetta, täytetty historialla.

  

Lottien tunnuksia kolmesta suuresta…

    

 Taktinenosasto, karttahuone

    

 Hyökkäysoperaatiota syksyltä 1941.

     

  Kuva tänään ja…

 

 …reilut 70 vuotta sitten.

 

 

Vaihdetaan ponttoonit ehjiin!

  

   Talvella tilanne näytti tältä.

    
Ponttoonit olivat kevät- ja syyssiirtojen aikoihin aina saaneet pientä ”osumaa” jo vuosien ajan (10-15-20?), ja alkaneet hieman vuotamaan. Muutos oli hyvin havaittavissa jo silmin ja varpain.

    

   Laiturin pää aherrettiin kävelyosasta irti, ja kuljetettiin matalemmille vesille.

    

   Lisäapuvoimina oli Pasi poikansa kanssa ja omista tietenkin Ässä ja pappa.

        

   Laituri kipattiin rantaa, jolloin asennustyö helpottui huomattavasti.

  

   Neljä putkea pohjaan ja samanlainen lautturin homma takaisin.

    

Laiturin kansitaso nousi vedestä reilut 10cm entistä ylemmäksi. 

Kantavuutta on nyt ryhdikkäästi 840kg, eli riittää vallan hyvin ainakin Ässän ja papan kengille.

 

 

 

 

Maanantai Stadissa

  

Sunnuntaina sadepilvet lähestyivät ennen The Peliä, mutta ei sitten saatu viilentävää pisaraa.

Sokos Hotel Pasilasta olimme varanneet meille edullisesti Suiten, ja oletimme sen myös takaavan meille raikkaan ilmastoinnin ja miellyttävät olosuhteet. Just joo. Hotellissa ei löydy huonekohtaista ilmastointia ja ainoa, mitä se koko talon kattava nykyinen tekee, on se, että se suhisee voimakkaasti vaikuttamatta huoneen lämpötilaan tai kosteuteen. Eihän se tietenkään pelin aikan ehtinyt vaikuttamaan, mutta sitten yöllä. Meillä oli makkarin lattialla sellainen pöytätuuletin viilentämässä ilmaa, tai ainakin kierrättämässä sitä. Oma yöuneni oli vähintäänkin onnetonta, kun peitto päällä nukkuminen oli aivan liian kuumaa, mutta ilman taas liian viileää. Kat-ko-nais-ta o-li u-ne-ni. Muutenkin nyt jäi aika vaisu kuva koko Pasilan hotellista, Aamupala oli myös vaatimaton, eikä ollut edes pekonia!!!! 7min kananmuna oli kuin superpallo. Huoneen ikkunalista vuorattu pölyllä. Tsot tsot Olga!! Vastaanottovirkailija ainakin osasi ottaa osaa kommelluksiin ja pahoitteli kohtaloamme. Sanoin loppuun, että samallahan täällä alkaa kuitenkin kohta myös satamaan. Ja alkoihan se!

Muistuttakaa minua, jos olen tuohon hotelliin vielä jokupäivä kampeamassa, että tämä oli jo sitten viimeinen kerta Pasilassa.

 

Suunnistimme Hietaniemen hautausmaalle ja Ilmailumuseoon.

 

Suomen hienoin hautausmaa

 Hietaniemen hautausmaan kappeli

 

 Presidenttien hautojen vierestä

     

 Kansakoulun isä Uno Cygnaeus

        

 Taiteilijoiden mäki.

Etualalla Ella Eronen

      

 Mäeltä löytyi Spede

       

Zachris Topelius

          

 Uurnalehto

      

 Marski

       

Sankarihaudat.
Takana, puiden alla on pitkä kiviaita, johon on kirjoitettu niiden kaatuneiden nimet, joita ei olla löydetty.

   

Hautausmaa on vaikuttava paikka ja täynnä Suomen historiaa. 

    

Kesätyöläisiä oli ahkerasti töissään siistimässä hauta-alueita. Eräs trimmerikolmikko jopa tervehti meitä! Mutta kuinkahan sovelisasta on kesätyöläistenkään poltella tupakkaa hautausmaan alueella!? Tunnin kävelyn aikana näimme ainakin kaksi eri porukkaa, joita ei hautausmaa, eikä minkäänlainen vainajia kohtaan osoitettu kunnioitus estänyt savuttelemasta. Ryhtiliike?

     

Museomeininkiä

 

 Tämä keli voimistui Ykkösellä ja vahvisti reittivalintamme.

   

Suomen Ilmailumuseo

   

 Sotakoneita, restaurointia, purjekoneita, yms, yms kolmessa hallissa.

    

 Runsaasti nostalgiaa.

   

 Kapearunkoinen matkustamo, mutta ihan kuin olisi näyttänyt siltä, että jalkatila olisi ennen ollut väljempi?

  

 Kauheannäköinen vekotin, Taivaankirppu!

     

    

 
Täällä olisi hyvä paljastaa koneet paksun pölyn alta.
Rättiä käteen!
  

 Tyhjästä nyhjätty projekti kovan työn jälkeen.
Ylimmäiset siivet ovat valmistumassa lähitulevaisuudessa.
 Ja työ jatkuu.
 
 

 Tikkakoskelta löytyy myös monipuolinen ilmailumuseo.

 

  

 

 

Kesä jatkuu!

 

  

Onnea maailmanparhaat futarit!

    

  

Glückwunch die Mannschaft!!! 

Ich gratuliere alle Leute in Deutchland!!! 

Super Arbeit!!!

 

1954

1974

1990

  

2014, ja neljäs tähti lippuun.

 

 

 

Ilmatieteenlaitoksen animaatio

  

 

Taas on aika pistää kypärä päähän!

     

 

Loistavaa TV-viihdettä kesäpäiviksi!

  

Tässä kisan yli 1000m:n vuoristoetapit:

  

 

LA 12.07. Stage  8 – 0901m

SU 13.07. Stage  9 – 1336m

   

MA 14.07. Stage 10 – 1193m

KE 16.07. Stage 11 – 0998m

PE 18.07. Stage 13 – 1730m

LA 19.07. Stage 14 – 2360m

   

TI 22.07. Stage 16 – 1755m

KE 23.07. Stage 17 – 1654m

TO 24.07. Stage 18 – 2115m

 

Niin kuin tarkkaavaisesti huomasit, niin kaksi on alle, mutta hyvillä loppunousuilla.

    

Kisa päättyy sunnuntaina 27.07. 

 

 

 

Rempattavasta Villasta eteenpäin

  

  Astelimme Vapriikkiin heti avaamisen, klo 10:00, jälkeen.

  

 Sitten Kreikkaan ja itäiselle Välimerelle.

 

   Vanhimmat esineet olivat ainakin 4000 vuotta vanhoja.
Tämä oli käsittääkseni tyhjä.

 

Revontuli-näyttelyssä mentiin suoraan Austin Powers -elokuvien tunnelmaan.

    

 Tää on Tampere, tää on tampere, lännestä.

      

 

 

Museossa oli tietenkin oma nurkkaus Tampereen omille muusikoille.

   

   

 Lätkälegendoja ”luokkakuvassa”

  

  

Ja sitten Särkänniemeen

   

On se korkee!

     

Taivoitteena oli nostaa hieman tasoa.

   

 Onnistuihan se helposti, noin puolessa minuutissa.

   

Sitten lapsenmielisesti aikuisen innolla katselemaan delfiinien temppuja.

 

Tämä oli se retkemme toinen mahdollisesti lopetettava eläinkohde.

Tampesterista sitten, ei läheskään, suorita tietä kotiin.

  

Kotka – Pyhtää – Suomenlahti

 Saavuimme hotellilta satmaan jo noin tuntia ennen vuorolaivan lähtöä.

Porukkaa alkoi valumaan hiljalleen paikalle enemmän ja enemmän, ja jo puolituntia ennen lähtöä oli laivan viereen kokoontunut pienimuotoinen japalandiamainen kyhäelmä. Suurinpiirtein tasan puoli kymmenen laivan sisäänmeno avattiin, ja hetkessä yläpenkit olivat täynnä. Myöhempään tulleet joutuivat suosiolla taipumaan laivan sisätiloihin. Aika lailla täyteen (150hlö) laiva tuli.

  

 Reilun tunnin ja 17km:n merimatkan jälkeen matkaajat hävisivät nopeasti ympäri saarta.

    

 Päästä päähän kolme kilometriä.

 Tyydyimme itse kävelemään pohjoiseen noin puoleen väliin asti saarta.

     

 Kaunissaaren satama.

 

 Kävimme luontotalossa ja tietenkin pikkuruisessa kaupassa!

    

 Saaristolaismuseo löytyi satamalahden toiselta reunalta.

      

   Vanha… Ei enää vesille!

 

Koivussa on voimaa!
Kävelymatkamme kääntöpiste; haljennut kivi.

  

 Tulimme aallonmurtajalle syömään eväät ja ihmettelemään merimeininkiä.

    

 Harmaalokki

     

  Vire lipuu Kaunissaareen, ja paluukyyti odottaa.

 

Paluumatkan lähtökuva Kaunissaaresta.

Siis laivalle ajoissa. Itse Kaunissaari ratsastaa jollakin saaristolaisromantiikallaan, minkä koukun olin itsekin niellyt. Todellisuudessa saaren eteläpäätyyn keskittynyt tiivis asutus oli se, minkä luulen maineen saarelle rakentaneen. Ei mitään muita ihmeitä. Saaristo tietenkin on kaunista katsella, varsinkin tällaisena hellepäivänä.

  

Iltapäivän päätteeksi ajoimme joutuisasti Tampereelle.

Huomenna kohotetaan vähän tasoa!