Lapin helvetti

  

Pakasaivo on erittäin jyrkkäreunainen, syvä, lähes pohjaton
saivojärvi, joka saa vetensä valtaosin maanalaisista lähteistä,
saivoista. Pohja- ja pintavesi eivät sekoitu koskaan, joten pohjan vesi
on lähes hapetonta ja erittäin rikkipitoista. Näin ollen vesistön
pohjassa säilyy satojatuhansia vuosia kaikki sinne uponnut. Vuonna 1977
tehdyssä mittauksessa ei järvestä löydetty selvää kovaa pohjaa, sen
voidaan sanoa olevan ainakin 90 metriä syvä ja ns. välipohja on noin 50
metrin syvyydessä. Korkein äkkijyrkkä ranta kurottaa noin 40 metrin
korkeuteen.

  

Pakasaivo on mystisyydellään ja jylheydellään kiehtonut ihmisiä jo
kauan. Aikoinaan lappalaiset pitivät sitä palvonta- ja uhripaikkanaan.
He uskoivat kuolemansa jälkeen elävänsä saivon kirkkaassa vedessä, jos
eläisivät maallisen elämänsä uhraten riistaa jumalille ja eläisivät
muutenkin elämänsä synnittömästi. Toisen tarun mukaan lähistöllä asuneet
lappalaissukuiset Suikit ajattelivat itse Pirun asustavan järvessä, ja
jotta heillä olisi hyvä kalastus- ja metsästysonni, he uhrasivat Pirulle
poroja, niiden sarvia ja riistaa, jotta Piru pysyisi hyvällä tuulella. (MuonioFi)

     

Piruntorjuntajoukkojen päämaja P-paikan vieressä.
Ehtoollinen tasaisin väliajoin.

       

 Muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen.

   

 Oli vastassa upea näköala!

    

 Oltiin aika reunalla.

  

 

Myyttinen paikka.

  

Kirkkopahta
   

   

Pakasaivon lähettyvillä oleva Kirkkopahta on yksinäinen suuri
kallionlohkare tasaisella mäntykankaalla. Paulaharju kuvailee Pakasaivoa
ja Kirkkopahtaa:

 

”Täällä jo ikimuistoisina aikoina olivat
entiset äijit ja äijien äijitkin asustaneet, kunnioittaen ja
kummastellen katselleet komeaa Pakasaivojärveä ja käyneet Pakasaivon
takana kankaalla suurta Seitapahtaa palvomassa.” (Lapin muisteluksia 1922) ”Ja Seitapahtaa sanotaan myös Kirkkopahaksi (Kirkkopahta), kun se on ollut lappalaisilla niinkun joku kirkkopaikka.” (Seitoja ja seidan palvontaa 1932) (LuontoonFI)